Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Welcome to the battlefield

Olethan lukenut kaiken oleellisen tiedon ennen kuin alat pelaamaan? Näin yritetään välttää turhia väärinkäsityksiä yms. Kysy toki jos tulee jotakin kysyttävää!

VUODENAIKA: Kesä

Roolipelaamisen pikaopas

 1  2  3  4  5  6  7  > >> 

Nimi

Kotisivut

Sähköposti

Kommentit
Roskapostisuojaus: Paljonko on kolme miinus kaksi?
(Pakollinen, Vastaa numeroin)
 

Nimi: Mursunviiksi

17.01.2018 20:38
Ace Henson - Utah
Kyyneleet valuivat yhä kasvoillani sen jälkeen kun haava oltiin kursittu kokoon. En tuntenut enää terävää kipua, vaan vasen puoli kasvoistani tuntui kivusta turralta. Yritin unohtaa reiän poskessani, mutta se tuntui mahdottomalta kohdan sykkiessä, muistuttaen olemassaolostaan.

Miksi elämäni oli täynnä vastoinkäymisiä? Olin meinannut kuolla jo lukemattomia kertoja, mutta joka kerta olin pelastunut, aivan hiuskarvan varassa. Totta kai sellainen veti mielen maahan. En tahtonut olla se onnettomuusherkkä, itkevä otus joka olin, mutten ollut varma pystyisinkö parempaan. Olin säälittävä.

Pyyhin kasvojani kuiviksi, varoen koskemasta lankaan, joka piti poskeani koossa. Tällä kertaa en tahtonut näyttää itkettyneeltä, surkealta kasalta Heinrichin palatessa. Vaikka yleensä annoinkin toisen nähdä minut tilassa kuin tilassa, juuri tuolloin olin kyllästynyt olemaan neito pulassa. Eleeni sai kuitenkin pitkän katseen huoneessa kanssani olleelta Matthewilta. Huomatessani tuon katseen, laskin omani maahan. En jaksanut alkaa väittelemään yhtään mistään. Olin väsynyt, turta ja ärsyyntynyt itseeni.

Nimi: Casper

17.01.2018 20:17
Heinrich Harrer | Utah

Vaelsin niin kauas talolta kunnes en enää hahmottanut sitä. Onneksi tiesin suurinpiirtein
mihin suuntaan olisin menossa. Lumen seasta oli vaikea löytää kuivia oksia, jotka kelpaisivat
poltettavaksi, mutta toisaalta mitä muutakaan olisin voinut tehdä? Ace oli jälleen.. ja
vaihteeksi se oli taas minun vikani. Kuten aina. Nostelin ajattelemattani kaikki mahdolliset
oksat ja risut jotka näin. Ajatukseni harhailivat illan tapahtumissa. Päivän tapahtumissa.
Ajatukseni eksyivät tapaamis hetkeemme asti. Sekin oli minun vikani.
Pudistin päätäni. ‘’Minun täytyy ryhdistäytyä. Ace tarvitsee minua’’ puhuin itselleni ja oksat
sylissäni lähdin takaisin mökille, jossa Matthew - exäni - paikkasi Acea. Onneksi Matthew oli
löytänyt meidät. Olimme tuhon omat. Kirjaimellisesti. Olisimme hyvässä tapauksessa ensin
kuolleet hypotermiaan ennen kuin olisimme olleet jonkun muun illallista. Olisin Matthewlle
ikuisesti kiitollinen.
Halusin pyytää Acelta anteeksi. Halusin kertoa tälle rakastavani tätä. Tässä maailmassa
saattoi haluta vaikka ja mitä, mutta sille ei koskaan ollut aikaa. Eikä ollut nytkään. Halusin
vain Acen toipuvan. Pian hahmotin mökin yön pimeydestä.

Nimi: Mursunviiksi

22.12.2017 17:54
ALFONSO CAPITANI ♰ COLORADO

Asrielin myöntäessä, ettei koskaan uskonut lausahduksensa voimaan, hymähdin haikeana. Olimme molemmat niin jääräpäisiä ja vaaroille sokeita mitä toisiimme tuli. Kai joku olisi voinut kutsua sitä rohkeudeksi tai urheudeksi, toiset kenties tosirakkaudeksi, mutta itse en ollut varma siitä mitä se oli. Kai pelkkä musertava tarve pitää huoli siitä, että toisella oli kaikki kunnossa. Ainakin siltä se tuntui kun en kyennyt tekemään enää mitään Asrielin pelastamiseksi.

Kaikki oli mennyttä. Kaikki ne vuodet jotka vietimme Asrielin kanssa. Savuna ilmassa. Yhtä tyhjän kanssa. Lopussa onnelliset hetket, ilontunteet ja kaikki kokemamme oli päättymässä vain sydänsuruun ja tuskaan. Olisi ollut helpompi vain luovuttaa apokalypsin alussa. Mitä hyötyä taistelusta oli? Kuitenkaan en olisi tehnyt toisin jos olisin voinut muuttaa menneisyyttä. Jo pari sekuntia onnea Asrielin kanssa oli eliniän sydänsurun arvoista.

Yllättäen koin tarvetta halata kiharapäätä. Puristaa hänet rintakehääni vasten ikään kuin epätoivoisena yrityksenä solmia meidät yhteen niin, ettei Asrielin ollut pakko lähteä. Nostin kättäni kutsuakseni toisen syleilyyni.
Tuu tänne”, kehotin miestä vielä sanallisesti nousemaan hieman ylemmäs päälläni jotta saisin käteni tuon ympärille. Kaipasin lohtua. Me molemmat kaipasimme sitä. Siispä saimme hakea sen rippeitä toisistamme, vaikka tilanteessa ei näyttänyt olevan mitään positiivista. Silti syystä tai toisesta raavimme epätoivoisesti kasaan pienimpiä pilkahduksia onnellisimmista hetkistä. Kai se oli vain ihmisluonnon oikku.

Nimi: Mursunviiksi

22.12.2017 17:54
ALFONSO CAPITANI ♰ COLORADO

Asrielin myöntäessä, ettei koskaan uskonut lausahduksensa voimaan, hymähdin haikeana. Olimme molemmat niin jääräpäisiä ja vaaroille sokeita mitä toisiimme tuli. Kai joku olisi voinut kutsua sitä rohkeudeksi tai urheudeksi, toiset kenties tosirakkaudeksi, mutta itse en ollut varma siitä mitä se oli. Kai pelkkä musertava tarve pitää huoli siitä, että toisella oli kaikki kunnossa. Ainakin siltä se tuntui kun en kyennyt tekemään enää mitään Asrielin pelastamiseksi.

Kaikki oli mennyttä. Kaikki ne vuodet jotka vietimme Asrielin kanssa. Savuna ilmassa. Yhtä tyhjän kanssa. Lopussa onnelliset hetket, ilontunteet ja kaikki kokemamme oli päättymässä vain sydänsuruun ja tuskaan. Olisi ollut helpompi vain luovuttaa apokalypsin alussa. Mitä hyötyä taistelusta oli? Kuitenkaan en olisi tehnyt toisin jos olisin voinut muuttaa menneisyyttä. Jo pari sekuntia onnea Asrielin kanssa oli eliniän sydänsurun arvoista.

Yllättäen koin tarvetta halata kiharapäätä. Puristaa hänet rintakehääni vasten ikään kuin epätoivoisena yrityksenä solmia meidät yhteen niin, ettei Asrielin ollut pakko lähteä. Nostin kättäni kutsuakseni toisen syleilyyni.
Tuu tänne”, kehotin miestä vielä sanallisesti nousemaan hieman ylemmäs päälläni jotta saisin käteni tuon ympärille. Kaipasin lohtua. Me molemmat kaipasimme sitä. Siispä saimme hakea sen rippeitä toisistamme, vaikka tilanteessa ei näyttänyt olevan mitään positiivista. Silti syystä tai toisesta raavimme epätoivoisesti kasaan pienimpiä pilkahduksia onnellisimmista hetkistä. Kai se oli vain ihmisluonnon oikku.

Nimi: septic

22.12.2017 17:34
ASRIEL ELLIOTT ❂ COLORADO

Oli jollakin tapaa lumoavaa puhua Alfonson kanssa. Hän ymmärsi minua ja minä häntä kuin olisimme ainoat asiat millä oli elämässä merkitystä. Tosin, tämä oli totta. Ilman toisiamme olisimme... emme mitään. Sen ajatteleminen oli minulle niin absurdia, että en nähnyt muuta kuin tyhjää. Emme olisi mitään ilman toisiamme. Muutaman tunnin päästä emme siis olisi enää olemassa. Kumpikaan meistä.

Jollakin tapaa syyllisyydentunne alkoi kaivautumaan pinnalle, sillä olinhan minä jättämässä Alfonson, eikä toisin päin. Olisin voinut olla niin paljon huolellisempi, olisin helposti voinut jäädä ilman puremaa. Huolimattomuus oli aina ollut suurin vika minussa, se ja tietämättömyyteni. Ja nyt olin syy meidän kummankin loppuun. Vaikka nämä ajatukset olivat vallanneet mieleni, en tahtonut tuoda niitä pinnalle, sillä Alfonso olisi väittänyt vastaan. Ehkä syystäkin, ehkä ei, mutta en tahtonut tuoda enää yhtään ristiriitaa pinnalle. Olimme jo tarpeeksi surun murtamia.

"No mä vähän arvasin," myönsin hymyillen miehen vastalauseelle. "En ees vähän; mä tiesin. Et sä lähtis minnekään, vaikka pakottaisin." Asia oli faktatietoa. "Enkä lähtis mäkään, jos roolit olis toisin päin," lisäsin.

Nimi: Mursunviiksi

22.12.2017 17:12
ALFONSO CAPITANI ♰ COLORADO

Avasin silmäni varoen kuullessani Asrielin äänen. Kaikki näytti olevan samoin kuin hetkeä aikaisemminkin, mutta kuitenkin ilmassa roikkui totuus siitä, että jokainen sekunti lyhensi aikaamme yhdessä uhkaavasti. En kuitenkaan kehdannut antaa tuon ajatuksen vallata itseäni jälleen, vaikka toisaalta minun ei tarvinnutkaan. Sen sijaan Asrielin sanat viilsivät terävinä kuin veitsi.

Asriel oli se syy, miksi jaksoin jatkaa yrittämistä. En tiennyt miten kykenisin elämään ilman toista. Hän oli tärkein koko elämässäni, ja olin varma siitä, että tunne oli molemminpuolinen. En itsekkäistä syistä, en todellakaan sen takia, että pidin itseäni mitenkään miellyttävänä ihmisenä. Tiesin sen sillä tunsin toisen läpikotaisin. Kaikki hänen hyvät puolet, kaikki hänen vikansa ja silti hän oli minulle arvokkain ihminen koko elämässäni.

Asrielin hieman kireänoloisen äänen tuodessa viestin siitä, ettei tuo tahtonut edessään odottavaa kohtaloa, puristava tunne ylläni voimistui entisestään. En tahtonut Asrielin kärsivän. En tahtonut, että hän ajattelisi vaeltavansa zombina ihmisiä jahdaten kunnes joku iskisi veitsensä hänen ruumiin kalloon tai ampuisi luodin silmien väliin. Tahdoin pitää siitä huolen, ettei niin käynyt ja tahdoin Asrielin tietävän, että edes yrittäisin estää sen. Se, pystyisinkö loppujen lopuksi vetämään liipaisimesta, oli aivan eri asia.

“Jos sä luulet että oon menossa yhtään minnekään, sä et tunne mua yhtään”, mutisin hiljaa. “Mutta mä yritän…” Ääneni haihtui tyhjään ilmaan yrittäessäni saada sanoja ulos. Muutama kyynel vierähti poskelleni nieleskellessäni sanojen kulkua estävää palaa pois kurkustani. Viimein sain joitain sanoja päähäni ja ne pääsivät ilmoille syvän huokauksen seurana. “Mä lupaan yrittää estää...” En kuitenkaan saanut tuota lausetta loppuun. Jos pelkkä sen sanominen tuntui niin vaikealta, miten kykenisin tekemään sen? “Mä en kestä aatella sua sellasena.” Toivoin, että Asriel ymmärsi sanojeni merkityksen noista kryptisistä lausahduksista. Ainahan Asriel ymmärsi.

Nimi: septic

22.12.2017 16:31
ASRIEL ELLIOTT ❂ COLORADO

Tunteet eivät enää siinä tilanteessa vaikuttaneet minuun. Tilanne tuntui niin epätodelliselta, niin helvetin epäreilulta, että en pintapuolisesti edes käsittänyt tilannetta. En voinut muuta tehdä kuin maata siinä, Alfonson käsi poskellani, ja tuijottaa vastapäätäni seinään kiinni työnnettyä hyllykköä romuineen. Se oli täynnä kirjoja ja jonkinlaisia pienveistoksia sekä palkintoja. Muutama viiri ja kaunis, kenties liikaa materialismia huokuva pokaali.

Mieleni jäi pelkästään tämän hyllyn roinaan kiinni. Joku oli tehnyt elämässään työtä ja saavuttanut ne turhamaiset palkinnot suorituksistaan. Muistan itsekin saaneeni stipendin, tai toisenkin, ala-asteella; hyvästä käytöksestä kuulemma. Jos totta sai puhua, hyvä käytös johtui siitä kun en koskaan puhunut kellekään – ehkä olin ujo tai skeptinen, sitä en koskaan saanut selville. Enkä oikeastaan tahtonutkaan. Millään sillä ei enää ollut väliä, olinhan kuolemassa jumalauta. Minulla ei ollut enää merkitystä. Alfonsolle ehkä, mutta muuten olin yhtä arvokas kuin tyhjän pantti.

"Hei," sain kuitenkin karheasta kurkustani. "Sun ei varmaan kannattais olla täällä," totesin ääni. Sanojen sanominen tuntui niin katkeransuloiselta, enkä uskonut sekuntiakaan, että mies lähtisi yhtään minnekään. Mutta en tahtonut hänen näkevän minua sellaisena hirviönä.
"Mä en haluu muuttuu sellaseks," sanoin. Pidätin kyyneliä täysillä. "Mä haluun mennä silleen, no, tavallisesti," kerroin, mutta sillä kertaa kyyneleet pääsivät silmistäni. Yritin silti pitää ääneni mahdollisimman päättäväisenä. En tahtonut antautua surulle enää uudelleen.

Nimi: Mursunviiksi

20.12.2017 10:49
ALFONSO CAPITANI ♰ COLORADO

Tuskallinen hiljaisuus laskeutui taas yllemme kun käteni upposi puoliksi päälläni makaavan Asrielin hiuksiin. En olisi koskaan voinut kuvitella olevani aivan hiljaa odottaessa elämäni tärkeimmän ihmisen kuolemaa. Tahdoin puhua jostakin, unohtaen kaikki elämän huonot puolet, mutta en saanut sanaakaan suustani. Olin rasittavan tietoinen ympäristöstäni. Ulkona puhaltavan tuulen äänistä, huoneen tunkkaisesta ilmasta, meitä ympäröivästä pölystä. Siitä, miten pääni lepäsi sohvan käsinojalla taivuttaen niskaani hieman epämukavaan asentoon. Etenkin siitä, miten Asrielin rauhoittava paino jakautui keholleni. Tunsin kyynelten kirvelevän silmissäni, joten suljin ne epätoivoisena yrityksenä estää niiden putoamista, sillä heti kun makasin siinä silmät sulki, olin varma siitä, että sillä sekunnilla kun ne avaisin, en voisi kyynelille yhtään mitään.

Mieleni teki vaan huutaa. Kuinka epäoikeudenmukaisuus iski taas juuri näin? Miksi juuri Asriel? Hän oli kiltti ja ihana ihminen, toisin kuin monet muut. Miksi kaikki ne muut pahat ihmiset saivat elää, ja juuri Asrielia purtiin? Käteni pysähtyi täysin paikoilleen. Hetken ajan makasin täysin paikoillani, nieleskellen ja hengittäen raskaasti. En tahtonut kyynelehtiä, mutta tuolla hetkellä se tuntui mahdottomalta. Missä vaiheessa minusta oli tullut niin herkkä? Tai ehkä kenties minusta ei koskaan ollut tullut herkkää. Kyse oli Asrielista. Tuon kiharapään kohdalla olin aina tavallista alttiimpi vahvoille tunteille. Suru ei ollut poikkeus tässäkään kohtaa.

Onnistuin kuitenkin pitämään kyyneleet sisälläni, mutta en uskaltanut avata vieläkään silmiäni. Sen sijaan käteni löysi tiensä Asrielin poskelle ja varoen, ikään kuin äkeistä anteeksi pyydellen silitin miehen poskea. Siitä käteni palasi takaisi Asrielin kiharoiden sekaan. Epätoivo oli löytäny tiensä taas luokseni.

Nimi: septic

18.12.2017 01:09
ASRIEL ELLIOTT ❂ COLORADO

"Eiköhän meiän elämässä kaikki muukin oo aika naurettavaa," tokaisin naurahtaen Alfonson kommentille. Totta, pituuseromme oli melkoisen radikaali, mutta se teki meistä meidät. En olisi voinut kuvitellakaan elämää Alfonson kanssa senttiäkään pienemmällä pituuserolla. Tahdoin, että mies oli minulle sekä kuvaannollisesti että konkreettisesti joku, jota katsoa ylöspäin. Niin olimme aina olleet, vaikka toisen mielestä olin varmasti jonkin sortin jumala, sen verran säkenöivin silmin hän minua aina katsoi. Enkä muuttaisi siitä katseesta, tai oikeastaan yhtään mistään, mitään.

Ilta oli alkanut hämärtymään ja kylmenemään jo huomattavasti, joten ehdotin Alfonsolle, että pukisimme ja painuisimme jonnekin muualle. Ympäristö oli osoittautunut yllätykseksemme varsin hiljaiseksi ja rauhalliseksi, mikä oli tosin enemmänkin kuin suotavaa — varsinkin meidän... tilanteemme huomioiden. Olin onnekseni kyennyt olemaan ajattelematta lähitulevaisuutta turhan paljoa, vaikka sen kivenkova, muuttumaton totuus varjosti mieltäni. Otin kuitenkin Alfonsoa asiaa ajattelematta kädestä kiinni käveltyämme pois vesialueen luota takaisin kaupungin laidalle. Päätimme asettua ränsistyneen pikkukioskin takahuoneeseen, joka sisälsi kaksi (onneksemme pitkää) sohvaa sekä muita sekalaisia huonekaluja, kuten hyllyjä ja pikkupöytiä. Makasimme siinä toisella sohvista yhdessä, minä Alfonson jalkojen välissä takaraivoni leväten miehen vatsalla. Yritin kaikkeni olla itkemättä, mikä oli kivuliaan hankalaa, vaikka toisen käsi silitteli hieman kosteita hiuksiani rauhoittavasti.

Nimi: Mursunviiksi

10.09.2017 00:39
ALFONSO CAPITANI ♰ COLORADO

Olin hieman hämilläni Asrielin yllättävästä innokkuudesta, mutta kumarruin hämmennyksestäni huolimatta miehen käden ohjatessa minua alemmas lempeästi niskastani painaen. Uppouduin täysin lempeään ja tunteentäytteiseen suudelmaan. Oloni tuntui yllättäen todella rauhalliselta ja kevyeltä, vaikka samaan aikaan tunteeni edessäni seisovaa kiharpäätä kohtaan tuntuivat niin vahvoilta, etten kykenisi kestämään niitä. Tuntui kuin hukkuisin tarpeeseen, kaipuuseen ja rakkauteen, ainoana pelastuksenani hän. Vasen käteni jäi lepäämään sinne, mihin Asriel oli sen asettanut, toisen käteni toin miehen niskaan.

Kevyt hymy kapusi kasvoilleni irrottauduttuamme hetkiseksi vetämään henkeä. Asriel vaikutti niin rauhalliselta ja seesteiseltä. Miehen kasvoilla lepäsi ilme, jonka halusin painaa mieleni syövereihin koko loppuelämäkseni. Koko hetki oli oikeastaan sellainen. Iltahämyssä, heinien keskellä seisoessaan, silmiini katsoen Asriel oli vain...täydellinen. Silitin peukalollani kevyesti miehen poskea, hymähtäen tyytyväisenä. Tunsin sisimmässäni kuitenkin sävähdyksen kipua, kun mieleni perukoilla pyöri tietoisuus siitä, että joutuisin jättämään onnen taakseni. Olin varma siitä, etten koskaan enää tulisi tuntemaan oloani kevyeksi ja rauhalliseksi Asrielin jälkeen. Näin Asrielin katseesta, että hänenkin mielessä kävi kitkeriä aatteita, joten painauduin mielelläni uudelleen suudelmaan. Tahdoin niin kovin unohtaa tulevan ja uppoutua hetkeen.

Ikään kuin vaistomaisesti mitään ajattelematta vedin Asrielia hänen alaselästään lähemmäs itseäni. Tämä sai suudelman kulman todella kiusalliseksi. Siispä suoristin selkääni, katkaisten suudelman. Pahoitteleva katseeni köysi Asrielin siniset silmät.
“Tää pituusero on tosiaankin naurettava,” totesin nolon naurunsekaisen hymähdyksen kera. Rosekin oli sanonut samaa, tosin tyttö oli ilmaissut asian hieman eri tavalla. Hän oli kuvaillut pituuseroamme ennemminkin suloiseksi, siinä missä itse pidin sitä asioita hankaloittavana. Jopa Asrielin isä oli tehnyt pituuserostamme taas yhden asian, jolla moittia poikaansa. Oli asia miten päin tahansa, pituuseromme tosiaan teki asioista silloin tällöin kiusallisia. En kuitenkaan tahtonut sen antaa pilata tunnelmaa iltana, jonka oli määrä olla viimeinen, jonka viettäisin elämäni tärkeimmän ihmisen kanssa.


Jean-Baptiste Villeneuve ⚜ Colorado

Minulle ominainen kevyt hymy ilmaantui kasvoilleni Wrathin esittäytyessä porukkamme uudelle tulokkaalle. Vaikka nainen ei ollut mitenkään luottavainen, saati sosiaalinen sielu, hän silti oli suhteellisen ystävällinen, mitä arvostin naisessa kovin. Hän ei ollut ilkeä kenellekään, kuka sitä ei ansainnut, enkä uskonut, että nainen tarkoituksella tylykään uusille ollut. Se vain sattui olemaan naisen perusluonteessa, ja minkäs sitä sille pystyi.

Olin kovin huojentunut siitä, että Jayden piti Wrathin suunnitelmaa hyvänä. Asiat vaikuttivat lähtevän käyntiin sujuvasti. Mitään ylimääräistä kitkaa ja hampaiden kiristelyä ei esiintynyt ainakaan omaan silmääni, mistä olin tyytyväinen. Toivoin myös tulevaisuuden jatkuvan samalla sujuvuudella. Mikäli Jaydenista tosiaankin tulisi pysyvä osa porukkaamme, meidän kaikkien elämät helpottuisivat. Työt olivat kuitenkin hnopeammin hoidettu usealle ihmiselle jaettuna, eikä meidän yli tallattaisi niin helpommin kun oli useampi ihminen puolustamassa toinen toistaan samalla tavalla kuin itseään.

Makuualustasta mainittaessa kohotin toista kulmaani aavistuksen yllättyneenä. Puolituntematon mies oli tosiaankin valmis antamaan käyttöömme jotain omaansa tuosta noin vaan. En ollut aivan varma siitä, mitä se kertoi miehen motiiveista, mutta olin silti positiivisesti yllättynyt ja kiitollinen. Hymyilin pikaisesti Jaydenille ennen kuin hän kipaisi mathkoihinsa, tonkimaan omia tavaroitaan, jotka olivat pikkuisen matkan päässä paikoillemme jääneistä Wrathista ja minusta.

Huomioni siirtyi jälleen Wrathiin kun nainen äännähti ilmoille varoituksen. Aiemmin kohtaamamme porukka tosiaan saattaisi olla yhä kannoillamme, mutta oli myös todennäköistä, että he olivat jättäneet leikin kesken. Jäihän meiltä paljon tavaraa jälkeen, vaikka tärkeimmät nappasimmekin mukaamme. Nyökäytin päätäni merkkinä siitä, että pidin naisen järkeilyä perusteltuna.
“Pitää vaan toivoa että niillä on tarpeeksi tekemistä niiden leirinrippeiden kanssa, etteivät ne meitä lähtisi jahtaamaan,” tuumasin ääneen. Jollain tasolla pidin jopa todennäköisempänä sitä, että he olisivat jääneet nuuskimaan leiriämme ja sen ympäristöä. Tiedustelija oli näyttänyt hyvin varustellulta, joten uskoin porukalla olevan kunnollinen tukikohta jossain päin, enkä uskonut, että kovin moni oli valmis vaeltamaan kilometrikaupalla jonkun kaksikon perässä tietäen hyvinkin eksymisen riskit. Toisaalta niinkin hyvät resurssit omaava porukka varmasti omisti karttoja ja kompasseja. En osannut yhtään arvella, mitä he olisivat valmiita resurssien takia tekemään.

Hiljaisuuden laskeuduttua välillemme, katseeni hakeutui paikan rakenteisiin. Talo näytti olevan yllättävän hyvässä kunnossa, ja ilmeisesti oli äärettömän hyvä suojapaikka. Alakertaan ei päässyt kuin ovista, (tai sieltä, mitä niistä oli jäljellä), ja ylös päästäkseen täytyi kiivetä. Siispä alhaalla saattoi olla joitakin eksyneitä epäkuolleita, mutta ylös ne tuskin pääsivät. Olin siis suhteellisen hyvillä mielillä tulevasta yöstä, tosin en voinut hiljentää ääntä, joka kuiski tajuntani perällä. ‘Entä se uusi jätkä? Entä jos se käy kimppuun? Oot ollut jo aiemmin niin varomaton, etkö ole jo muka oppinut?’ Yritin hiljennellä ääntä, sillä olin jo useampaan otteeseen tullut siihen päätökseen, että mies vaikutti suhteellisen uskottavalta. Hän ei tuntunut kylmältä murhaajalta, mutta tuo huomio sai päässäni kuiskivan äänen korottamaan kuuluvuuttaan. ‘Ne on juuri pahimpia. Ne, jotka eivät vaikuta murhaajilta, siis. Houkuttelevat viattomia luokseen ja iskevät sitten.’ Väittelin hetken itseni kanssa, kunnes tajusin, mitä olin tekemässä. Pudistin päätäni tuskin huomattavasti karkoittaakseni ajatukset. Kenties olin menettämässä järkeäni kaikesta huolimatta.

Jaydenin palatessa petiä muistuttavan kyhäelmän luota viltti sylissään, katseeni palasi jätkään joka vaikutti yhä aavistuksen verran epävarmalta, ainakin päätellen puheltulvasta, joka seurasi viltin ojentamista Wrathille. Itse tarjosin miehelle vain ystävällistä, hillittyä hymyäni. Minusta tuntui, etten muuta osannut oikein nykyään tehdä. Hymyillä ja näyttää nätiltä, ehkä se olikin tehtäväni. Tuhahdin pääni sisällä ajatukselle. Olin minäkin sitten hölmö.

Talosta löytyvien tarvikkeiden maininta sai minut siirtämään katseeni Wrathiin. Tarvitsimme tosiaan uusia tavaroita jälkeen jääneiden sijaan. Eteemme avautui noin vain mahdollisuus rakentaa menettämämme uudelleen.
“Saadaan vähän täytettä siihen koloon minkä ne sinne leiriin jääneet tavarat jätti,” tokaisin Wrathille määrätietoisena. Toivoin tosissani, että talosta tosiaankin löytyisi jotakin mukaan ottamisen arvoista.


Austin Chase - Texas

Kun Austin ja Chris siirtyivät takaisin latoon syödäkseen rauhassa kaikilta uhilta, jotka ulkona vaanivat, Austin hakeutui istuksimaan yhdelle ladon seunustoja rajaaville laatikoille. Kun kaninliha oli kaikki mennnyt, Chris kiinnitti Austinin huomion kiittämällä ruoasta. Kiharapään kasvoille ilmestyi kepeä virne ja hän pudisti päätään hieman kauempana seinään nojailevalle miehelle. Hehän olivat yhdessä ottaneet kanin kiinni, Chris oli vielä nylkenytkin otuksen. Ei kumpikaan ollut kiitollisuudenvelassa toiselle. Mikäli asia olisi niin, pikemminkin Austin olisi kiitollinen Chrisille, ja niinhän hän olikin. Kaikki oli niin paljon nopeampaa kahdestaan, heillä oli mennyt puolet vähemmän aikaa hommaan, johon Austinilta olisi tuhlaantunut ikuisuus, mikäli hän olisi ollut yksin.
“Kiitos itelles,” Austin tokaisi vastaan. “Kanin nylkemisestä ja niin. Oot ollut oikeasti todella avuksi,” hän tarkensi vielä. Tummatukka oli tosiaan hyvinkin kiitollinen kaikesta avusta, jonka oli saanut sinä aikana, kun Chris oli ollut ladolla. Lisäksi Austin oli saanut tarvitsemaansa seuraa, vaikka ei sosiaalisuus ollut ensimmäinen asia, joka hänelle olisi tullut mieleen, mikäli häneltä olisi kysytty asioista, jotka häneltä puutuivat. Hänellähän oli Mary, se oli tarpeeksi seuraa Austinin mielestä. Siltikään oman lajin seura ei todellakaan ollut pahitteeksi, ja Austinin tilanne oli parantunut silmissä. Mies vaikutti olevan enemmän elämänhaluinen, vaikka eihän hän ollut mitenkään itsetuhoinen tai masentunut yksin oleskellessaankaan, mutta miehen hymyt olivat paljon aidompia, hänen yleinen olemuksensa huokui intoa, joka ei ollut aiemmin pinnalla. Seura oli todellakin saanut Austinista esiin jotain, mikä oli kadonnut miehen muistojen mukana.

Nimi: Lehw

06.09.2017 15:51
Adam Sparrow, Utah

Kuuntelin naisen ohjeet rauhallisena ennen kuin paransin kantamusteni - eli Kishan ja rinkan - asentoa lähtien tarpomaan osoitettuun suuntaan. En varsinaisesti ylläpitänyt mitään small talkia, vaan keskitin energiankäytön pystyssä pysymiseen, sillä metsässä rämpiminen kurasäällä painavan taakan alla vaati kaiken huomioni.
Tovin tarvottuani huomasin hikoilevani varsin iloisesti. Pisarat helmeilivät otsallani, mutten valittanut, vaan jatkoin kävelyäni tukeutuen ajatukseen, että kyllä kävely joskus loppuisi ja sitten saisin levätä ja vettä. Eikä nainen onneksi mitenkään älyttömästi edes painanut, vaikka useampaan otteeseen jouduin nostamaan häntä paremmin käsivarsilleni. Lähinnä minua huolestutti se, että Kishaa haittaisi se, miten hikinen olin. Pitäisi päästä uimaan ja pesemään vaatteeni niin nopeasti kuin vain suinkin voisin.
Määrittelemättömän ajan päästä päädyimme kuin päädyimmekin tielle. Kauempaa saatoin hahmottaa autonrähjän, mikä kertoi, että olin sittenkin kävellyt hiukan ohi kurssista. Se ei kuitenkaan kummemmin haitannut nyt kun viimein pääsimme sinne, minne pitikin, ja saatoin laskea naisen alas tienreunalle auton läheisyyteen. Omankin takalistoni laskin alas matkan rasituksesta huohottaen. Olin kipeästi vesipullon tarpeessa, mutten heti jaksanut nähdä vaivaa kaivaakseni sitä hinkastani. Ennemmin vain päädyin heittäytymään selälleni tasaamaan hengitystä ja pyyhin hikeä naamaltani.
"Kai me nyt olemme edes oikean autonrämän vieressä?" päädyin kysymään, sillä tässä kohtaa turhaan käveleminen kuulostaisi aika epäpalkitsevalta.

//katso minä roolin ohohohoo

Nimi: DemonEliah

04.09.2017 22:40
Jayden - Colorado

Nyökkäsin kevyesti kaksikon kertoessa minulle nimensä ja yritin parhaani mukaan painaa ne mieleni. Minulla ei nimittäin ollut koskaan ollut mikään paras muisti, mutta toivoin silti etteivät äsken kuulemani nimet unohtuisi ihan heti.

Joka tapauksessa, kun Wrath vastasi kysymykseeni jatkon suhteen väläytin hänelle ystävällisen hymyn ja sanoin: "Kuulostaa hyvältä. Tosin mun täytyy laittaa teille jonkinlainen makuualusta valmiiksi jos aiotte yöpyä täällä, tän paikan lattia ei ole erityisen puhdas." Hakeuduin seuraavaksi reppuni luo alkaen sitten kaivaa sen syövereistä esiin paksua, harmaata fleecevilttiä, jonka olin jostain aiemmin pöllinyt. Eihän se tietenkään vetäisi vertoja kunnon patjalle, mutta sillä pärjäisi.

Kun sitten jonkin ajan kuluttua löysin etsimäni, kävelin takaisin kaksikon luo ja annoin viltin Wrathille (?). "Jos haluatte, niin voitte nukkua eri huoneessa kuin mä, en halua häiritä jos haluutte yksityisyyttä. Mutta alakertaan ei kannata mennä, siellä ei ole turvallista öisin." Vaihdoin painoa jalalta toiselle ennen kuin jatkoin puhumista: "Mä alan jo pakkaamaan tavaroitani, mutta te voitte vielä ihan vapaasti tutkia muita tän kerroksen huoneita jos kiinnostaa. Tän paikan edellisiltä omistajilta on muistaakseni jäänyt kaikkea sekalaista tavaraa jälkeen."

Hiljenin kohta tajutessani, kuinka paljon olin puhunut, ja vain siirryin 'sänkyni' luokse alkaen sitten kerätä sen ympäristössä lojuvia tavaroita siistiin kasaan. Toivoin myös, etteivät tulevat matkakumppanini pitäneet minua ihan hupsuna äskeisen puhetulvan jälkeen. Se tästä vielä puuttuisi.

Nimi: septic

28.08.2017 22:44
ASRIEL ELLIOTT ❂ COLORADO

Oli se sitten hetken huumaa tai ei, tunsin oloni hyvinkin itsevarmaksi kun nousin Alfonson käden varassa takaisin seisomaan. En tuhlannut sekuntiakaan, vaan vein miehen käden alaselälleni pitäen siitä myös itse kiinni koko ajan, ja toisella kädelläni vedin tuon hellästi niskan takaa tasolleni painaakseni suudelman tämän huulille. Liu'utin hiljaa selkäni takaa käteni toista vastapäätä Alfonson niskan taakse katkaisematta suudelmaa. Pääni kallistui aavistuksen sivuttain syventääkseni tapahtumaa, kunnes jouduin hetken päästä vetäytymään ottamaan happea. Tahdoin niin kovasti sanoa jotakin, mutta sanat eivät riittäneet kuvailemaan senhetkistä mielentilaani. Koko hetki maistui niin katkeransuloiselta; ihanan henkeäsalpaavalta, mutta niin kamalan surulliselta. En kuitenkaan tahtonut antaa faktojen tulla sen eteen, vaan työnnyin uudelleen eteenpäin toiseen suudelmaan.

Nimi: Vappukiller

24.08.2017 19:06
Wrath ~ Colorado

Jean harhautui jälleen ajatuksiinsa ja minä pysyin hiljaa. Kyllähän siinä Jaydeniksi esittäytyneen nimi rekisteröitiin mieleen ja uskoin kyllä muistavani sen. En ollut unohtelevaa sorttia ja sain kiittää luojaa siitä. Nyökkäsin uuden kerran hyväksyvästi ja annoin Jeanin sanoa ensin sanottavansa.

Kyykistyin palkkiomme puoleen, kiersin vesipullon korkin auki ja kulautin muutaman suullisen kurkusta alas lieventääkseni pahinta poltetta. Ystäväni esittäytyi iloisesti ja seuraavien sanojen takia hörppäsin vettä väärään kurkkuun. Onneksi neste ei saanut pahaa 'voi ei tukehdun kohta ja yskin sitä ennen keuhkoni pihalle'-refleksiä aikaan, mutta kröhäisin muutaman kerran hitaasti ennenkuin suljin pullon. Jätkä saisi satikutia, sillä hän oli paljon enemmän kuin vain 'oleva'. En halunnut hänen vähättelevän itseään, vaikka sanojen takana oli ehkä huumorinpilke havaittavissa. Minä olin tosiaankin ehkä aivot, mutta ranskalainen oli pienen porukkamme selkäranka.
Nostin silmäni odottavaan Jeaniin ja siirsin ne uuteen tuttavuuteemme. Kokeilin luoda varovaista hymyä huulilleni, mutta suupielen tuntuivat nykäisevän muutaman ylimääräisen kerran.

'' Voit kutsua vain Wrathiksi. Mitä jatkosuunitelmiin tulee ajattelin, että yöpyisimme täällä ja aamun sarastaessa lähtisimme jatkamaan matkaa pohjoiseen. '', eväämme kestäisivät ainakin päivän ellei kaksikin. Kohottauduin suorille jaloilleni ja astahdin lähemmäs ystävääni.
'' Parempi pysyä liikkeessä niiden eräiden takia. '', heitin Jeanille merkitsevän katseen. Toinen nimittäin tiesi keistä puhuin ja uskoin heidän olevan yhä jäljillämme.

Nimi: Akit4

23.08.2017 21:33
Christian Patterson
- Texas -

Jäniksen lihan paistettuamme ja sitä syödessäni tulin tajunneeksi nälkäni, jota en ollut tiedostanut kunnolla päiviin. Sen siitä sai, kun ei ollut syönyt kovin kummoisesti viimeaikoina, unohti jo, kuinka nälkäinen oikeastaan olikaan. Siksi söin lihaa ehkä turhankin innokkaana, mutta ei kai minua moisesta voinut syyttää?
Olimme sammuttanut nuotion ja siirtyneet Austinin kanssa latoon syömään, sillä toki seinät toisivat turvaa mahdollisilta yllätyksiltä. Nojailin ladon seinään viimeistellessä ateriani ja tökin jaloissa pyöriviä jänikisiä kauemmas.
"Kiitos ruuasta", tokaisin virnistäen kiharapäälle tuota vilkaisten.

Nimi: Mursunviiksi

22.08.2017 19:28
Jean-Baptiste Villeneuve ⚜ Colorado

Nyökkäsin hymy kasvoillani yhä leväten miehen kertoessa nimensä. Jayden siis… Yritin laittaa nimen muistiini parhaani mukaan, mutta epäilin, että se karkaisi lahosta päästäni yhtä nopeasti kuin se sinne oli ilmestynytkin. Olin aina ollut huono muistamaan ihmisten nimiä, enkä ollut yhtään varma siitä, olivatko taitoni parantuneet tällä pitkällä ajalla, jolla en ollut tutustunut kehenkään uuteen. Luultavasti eivät. Kaiken logiikan mukaan tilanne oli oletettavasti juuri päinvastoin. Yritin kuitenkin parhaani mukaan olla jäämättä kiinni tuohon pieneen yksityiskohtaan, joka oli tuon uuden tulokkaan nimi. Minulla oli kuitenkin aikaa tutustua mieheen ja antaa itseni yhdistää nimi kasvoihin. Tai mistä sitä kukaan tiesi kuinka paljon aikaa oli jäljellä, mutta eiköhän itse kukin toivonut selviävänsä mahdollisimman pitkään. Totta puhuen elämä ei ollut kovinkaan antoisaa kaaoksen keskellä, mutta jostain syystä jaksoin vielä uskoa parempaan tulevaisuuteen. Kenties joskus jostakin löytyisi rauhallinen kolkka, jossa elämää voisi elää rauhassa, ilman jokapäiväistä kuolemanpelkoa, kaukana maailman kauhuista. Tai ehkä maailmaan saataisiin taas jonkinlainen järjestys. Kai jonkun olisi pakko etsiä ratkaisua maailman kammottavaan tilaan. Ei kaikki vain voineet olla joko kuolleita tai paeta kuolemaa päivä toisensa jälkeen, toivoen että asiat kääntyisiät vielä joskus päälaelleen. Ei, ei sittenkään. Suurin osa ihmisistä olivat varmasti hylänneet jo toivonsa. He elivät pelkästään selviytymisen tahdosta, tai kenties suojellakseen niitä, jotka olivat heille tärkeitä ja rakkaita. Itselläni oli kai kovat odotukset tulevaisuudesta. Ehkä olin haaveilija. Noh, pakko se oli myöntää, olin haaveilija. Kuka muka pystyi odottamaan yhtään mitään maailmalta, jonka oli vallannut kaaos? Kenties olin ainoa, ehkä sitten en ollut. Yksi harvoista ainakin. Minulla oli useita syitä pysyä hengissä. Toivo paremmasta tulevaisuudesta, Wrath, halu nähdä seuraava päivä… Nyt tahdoin vielä tutustua uuteen tulokkaaseen. Jayden oli tervetullut muutos tavalliseen arkeen apokalypsin keskellä. Toivoin kovin, ettei hän olisi selkäänpuukottaja joka pettäisi meidät heti kun näyttäisimme pienenki hivenen luottamusta ja rentoutuisimme hänen seurassaan. En osannut sanoa yhtään mitään miehen ulkonäön perusteella. Ensivaikutelmat eivät tuoneet minulle yleensä minkäänlaista mielikuvaa kenestäkään. Siihen kun lisäsi huonon arvosteukykyni ihmisten suhteen, soppa olikin jo valmis. En tahtonut siis luottaa kehenkään, vaikka kuinka mukavalta ihminen vaikutti. Se ei silti tarkoittanut sitä, ettenkö olisi todellakin halunnut tehdä tuttavuutta tuntemattomien kanssa.

Muutaman hetken hiljaisuuden rikkoi Jaydenin kysymys, joka oli osoitettu minulle ja Wrathille molemmille. Tokihan miehen oli saatava tietää meidän nimemme vuorostaan, mitä oikein päässäni edes liikkui. Kaikkea ja ei mitään samaan aikaan, ei ainakaan mitään hyödyllistä. Ei tuossa hetkessä. Ajatuksissani solvasin itseäni mieleni harhautumisen tähden, mutten voinut olla huvittumatta. Jopa silloin, kun olimme juttelemassa lähes ventovieraan kanssa, mieleni kävi ylikierroksilla kohti tuntemattomia rajoja. Aikaisemmin harhaileva mieleni lähinnä ärsytti itseäni, nykyään se oli mielestäni pelkästään hyvä asia, ainakin suurimman osan ajasta. Tai kenties vain silloin, kun muuta tärkeämpää asiaa ei ollut tehtävänä.
“Ai, niin, totta, sinunkinhan pitäisi tietää keiden kanssa olet tekemisissä,” totesin. “Nimi on Jean-Baptiste. Suunnitelmista en sen enempää tiedä, vaan kun että olimme kuitenkin suuntaamassa jonnekin. Tuo matkakumppanini tietää enemmän niistä. Hän on aivot, minä taas, noh, vain olen,” totesin naurahtaen kevyesti. Sanahtamani ei niinkään viestinyt epävarmuutta tai huonoa itsetuntoa, sillä kumpaakaan en todellakaan omistanut huomattavaa määrää, vaan yritin vaan tosissani keventää tunnelmaa sanahtamalla pari sanaa ikään kuin lipsauttaen. Katseeni lipui Wrathiin ja jäin odottamaan hänen jatkavan kertomusta suunnitelmistamme, saisi nainen tiputtaa nimensäkin sinne sekaan Jaydenin korvien kuultavaksi.

Nimi: DemonEliah

21.08.2017 19:36
Jayden - Colorado

Nostin katseeni lattiasta kuullessani miehen kysyvän nimeäni ja vastasin hänen hymyynsä omallani sen enempää miettimättä, sillä miksi ei. Korjasin seuraavaksi asentoani hieman ja sanoin sitten: "Niin, kai mun olisi ihan hyvä esittäytyä. Olen Jayden. Tosin mua ollaan kutsuttu myös Jayksi, mutta kumpi vain käy."

Annoin katseeni liikkua kaksikon välillä tutkivasti jonkin aikaa ja kysyin vuorostani: "Entä itse? Mitkä teidän nimenne ovat?" "Ja siis oliko teillä jonkin asteinen suunnitelma sen suhteen, minne me jatketaan tästä? Jäi vähän epäselväksi", jatkoin kohta kiusoittelevasti hymyillen, vaikka todellisuudessa olinkin hermostunut, sillä heti kun lähtisimme täältä, olisimme infektoituneiden armoilla. Ja niin ikävää kuin se olikin, ennen pitkää tämäkin paikka kävisi vaaralliseksi, joten vaihtoehtoja ei oikeastaan ollut. Mutta kyllä me pärjäisimme. Minä pärjäisin.

Nimi: Vappukiller

15.08.2017 20:15
Wrath ~ Colorado

Tuntematon oli silminnähden hermostunut ja kallistin päätäni oikealle miettivänä. Oliko hänellä kenties syy olla jännittyneessä tilassa vai tuliko kysymyksemme vain puun takaa? Ken tietää, en edellenkään ollut ajatustenlukija, mutta siitäkin taidosta olisi ollut hyötyä.
Lopulta saimmekin myöntävän vastauksen pienen epäröinnin jälkeen, mikä piristi ainakin Jeania. Huulillani kävi varovainen hymähdys ystäväni reaktiolle, joka hymyili rauhallisen seneerisenä. Siitä olikin aikaa, kun olimme törmänneet yhteistyötä haluavaan henkilöön ja ranskalainen tarvitsi selkeästi muutakin seuraa. Minä olin tyytyväinen pelkästään Jeanin tuomaan turvaan, mutta toinen oli ainakin viisi kertaa minua sosiaalisempi ja halusi jatkuvasti pulista. Kyllä minä ymmärsin, jos toinen oli kyllästynyt tuppisuuteuteeni. Tiesin kuitenkin, että me välitimme ja rakastimme toisiamme ylä-ja alamäistä huolimatta. Tämä kaikki oli minulle riittävää, en tarvinnut ketään muuta elämääni. Olin kuitenkin aidosti onnellinen, että jätkä löysi uuden kaverin tästäkin hässäkästä. Kenties nytkin esillä oleva kipinä kehittyisi joksikin muuksi vahvemmaksi siteeksi. Ehkäpä jopa niin vahvaksi, että vielä nimettömäksi jäävä henkilö ottaisi paikkani Jeanin rinnalla. Kyllä vain, minulta ei jäänyt edes kaksikon haikailevat katseenvaihdot huomaamatta.
Suupieleni vetäytyivät nyt aavistuksen kestävämpään hymyyn ystäväni katsahtaessa minuun ja nyökkäsin hyväksyväni koko jutulle, ennenkuin Jean suuntasi huomionsa jälleen toiseen miekkoseen. Vilkaisin rauhallisesti sitten itsekin tuntemattomaan jääden odottamaan vastausta nimen uteluun piilottaen ajatukseni tarkasti.

Nimi: Mursunviiksi

30.07.2017 22:58
Jean-Baptiste Villeneuve ⚜ Colorado

Tuhahdin hieman Wrathin tahdittomuudelle, tosin hymyssä suin. Mielestäni oli huvittavaa, kuinka olimme naisen kanssa kuin päivä ja yö, ja siitä huolimatta erottamattomia. Itse olin niin herkkä ja varovainen kaiken suhteen, Wrath sen sijaan oli suorasanainen ja rehellinen. En voinut syyttää naista, sillä hänen suhtautumisensa vieraisiin oli juuri oikeanlainen senhetkisessä elämäntilassa. Mitä turhaan olla varovainen sanojensa kanssa, kun sillä tuhlasi vain arvokasta aikaa? Katseeni kääntyi tummatukkaiseen jätkään odottaessani hänen vastaustaan. Mies vaikutti yllättyneeltä, mitä en todellakaan ihmetellyt. Ei kuka tahansa halunnut jatkaa matkaa tuntemattoman kanssa, mutta mies ei ollutkaan aiemmin tavannut minua.

Kun miehen olemus muuttui hämmentyneestä jollain tavalla jäykäksi, katseeni karkasi Wrathiin muutamaksi sekunniksi. En ollut siinä vaiheessa enää ollenkaan varma koko ehdotuksesta. Ennen tuota hetkeä mielessäni ei ollut käynytkään se mahdollisuus, että saattaisimme saada jyrkän kieltäytymisen joka jättäisi molemmille osapuolille pahan jälkimaun. Aiemmin oli uskonut saavamme kohteliaan ei-vastauksen, mikäli tuo mies ei ollut kiinnostunut jatkamaan matkaa kanssamme, mutta miehen vakavan kehonkielen myötä aloin ajattelemaan tuota epämiellyttävää vastausvaihtoehtoa. Muutaman sekunnin ajan ajattelin niin, mutta miehen kohauttaessa olkiaan epäilykseni haihtuivat. Näyttikö mies tosiaankin hieman epävarmalta? Hänen sanansa tukivat tuota teoriaa. Hän tosiaan vaikutti siltä, että hän olisi aavistuksen verran epäuskoinen itseään kohtaan. En osannut reagoida miehen sanoihin tai koko olemukseen yhtään millään tapaa, mutta kun hän totesi voivansa liittyä joukkoomme, kasvoilleni ilmestyi tuttu rento ja utuinen hymy. Olin innoissani siitä, että pääsisin vihdoin tutustumaan johonkuhun uuteen ihmiseen. Siitä oli aikaa kun viimeksi törmäsimme Wrathin kanssa tuntemattomaan, joka ei ollut heti veitsi kurkulla uhkaillen viiltää sen auki. Tosin olihan tämä uusi tuttavuutemmekin osoitellut meitä jousellaan heti kun astuimme lähemmäs taloa, mutta se oli aivan eri juttu. Totta kai oli pakko olla varovainen, sillä mistä mies olisi osannut sanoa, jos olisimmekin olleet kaksikko noita verenhimoisia raakalaisia, jotka ajattelevat lähinnä omaa etuaan. Olisin itsekin suhtautunut epäileväisesti satunnaiseen kulkijaan. Tosin minulla ei ollut rohkeutta uhkailla tuntemattomia aseella, joten jouduin aina turvautumaan Wrathin kylmään puoleen. Nainen sai hoitaa uhkailut, minä sen sijaan… kai vain olin. Tilanteessa, jossa joku tunkeutui lähellemme, en oikein omistanut sijaa suunnitelmissamme. Sentään minusta oli hyötyä jossain muissa tilanteissa. Toivoin kyllä kovasti osaavani olla luja, mutta minkä herkkä haaveilija luonnolleen mahtaa. Sentään uusi tulokas vaikutti teräshermoiselta uhkan saapuessa. Kenties hän korvaisi minun kyvyttömyyden tunkeilijoiden kanssa.

“Ei meilläkään ole ollut muuta seuraa kun toisemme,” totesin miehelle kevyesti hymyillen. En halunnut suotta kiinnittää huomiotani miehen epävarmuuteen. Turha tehdä tilanteesta yhtään sen kiusallisempaa, etenkin kun mies oli todennäköisesti tuleva matkakumppanimme. Viimein tajusin, ettei mies ollut vieläkään esitellyt itseään, ja nyt olisi oikein hyvä sauma kysyä tuon nimeä. “Haluaisitkos valaista meitä hieman nimes suhteen? Jos me aiotaan jatkaa matkaa yhdessä, olisi hyvä tietää millä nimellä sua kutsutaan.”

Nimi: DemonEliah

28.07.2017 23:22
Jayden - Colorado

Kohotin toista kulmaani epäluuloisesti miehen kertoessa heillä olevan minulle jonkinlainen ehdotus, mutta pysyin vielä toistaiseksi hiljaa. Kun toinen vieraista, vaaleatukkainen nainen, sitten jatkoi kysymällä olinko harkinnut heidän seuraansa liittymistä, ilmeeni muuttui hämmentyneeksi. Olivatko nämä kaksi tosissaan? Koska siis näin rehellisesti sanottuna en olisi itsekään suostunut ottamaan ketään itseni kaltaista osaksi mitään porukkaa.

Vakavoiduin kuitenkin melko nopeasti huomatessani, kuinka arvioivasti nainen minua katseli, joten kohautin olkapäitäni ja vastasin: "En mä tiedä. Haluatteko oikeesti jonkun just tapaamanne tyypin porukkaanne? Mitä jos teillä menee hermo muhun liian nopeasti?" Huulillani karehti jossain määrin surullinen hymy puhuessani. Niin, eipä tämä olisi ollut ensimmäinen kerta kun minut jätettäisiin oman onneni nojaan enintään muutaman viikon yhdessäolon jälkeen. Kai minä jotenkin aina onnistuin ärsyttämaan tai pelottamaan muita liikaa. Puraisin huultani kevyesti, niin kuin tein aina hermostuneena, mutisten sitten katse lattiassa: "Mutta jos siis ootte tosissanne, niin miksipäs ei. On kulunut jo jonkin aikaa siitä, kun viimeksi olin muiden ihmisten seurassa."

Nimi: Vappukiller

27.07.2017 18:08
Wrath ~ Colorado

Kipusin ketterästi rtlätasanteelle käyttäen aikalailla samaa reittiä, kuin Jeankin. Puhdistin nopealla pyyhkäisyllä reisiäni irrottaakseni kankaan päälle ilmestyneen pölykerroksen.
Vasta sen jälkeen vein jälleen huomioni kahteen poikaan, mutta sielunpeilini vaelsivat väistämättä esille laitettuihin antimiin. Samalla silmäyksellä tiesin palkkion olevan enemmä, kuin tarpeeksi. Vettä ja ruokaa parin ruumiin raahaamisesta. Loistodiili kaikin puolin.
En oikeastaan kiinnittänyt huomiotani kaksikon katseidenvaihtoon, saati uuden tuttavuuden hermostuneeseen kiemurteluun.
Askelsin vain sievästi järjesteltyjen tarvikkeiden puoleen ja kyykistyin nostamaan yhden energiapatukan sormiini. Päiväys oli tottakai mennyt jo aikoja sitten vanhaksi, mutta koostumus tuntui olevan jämäkkää jopa materiaalin läpi. Kiersinpä ihan varmuuden vuoksi yhden pulloista auki ja haistoin. Ei mitään tuoksahdusta. Nopea kielen kostuttaminen nesteessä ja sain todistettua itselleni sen olevan vettä. Itseasiassa aika puhdastakin sellaista. Oli kuitenkin paras keittää se vielä kertaalleen. Sekään ei riittäisi tappamaan kaikkia bakteereja, mutta muuta keinoa ei ollut tarjolla.
Sivukorvalla kuulin Jeanin mainitsevan ehdotuksestamme. En reagoinut hetkeen ja jatkoin omia tutkiskelujani kaikessa rauhassa. Hiljaisuuden kuitenkin jatkuessa jonkin aikaa(?) nostin päätäni huomatakseni ranskalaisen tapittavan minua. Kohotin toista kulmaani pitäen pokerinaamani taattuna. No, parempi hoitaa tämä sitten pois alta omin avuin.
Tyyni tapitukseni suuntautui jälleen tuntemattoman kasvoihin. Jeanista poiketen en hakenut niinkään ystävällistä lähestymistapaa vaan katselin avoimen arvioivasti. Vähän niinkuin tutkija, joka silmäili tietämätöntä tutkimuskohdetta.

'' Oletko kenties harkinnut mukaamme liittymistä? '', pam. Se oli siinä. Ei kiertelyä, eikä kaartelua. Suoraan asiaan ilman selityksiä tai vakuuttelua kaiken olevan isommassa joukossa paremmin. Määrässä oli tosiaankin turvaa, mutta se tarkoitti myös pienempiä ruoka-ja vesiannoksia. Ei minulla kuitenkaan ollut mitään uutta tulokasta vastaan, mutta se toi minulle lisää huolehtimisen aihetta.



Kisha ~ Utah

Adam lukitsi kätensä reisieni alle tukemaan ruumistani ja paransin aavistuksen asentoani toisen selässä. Okei okei, minusta tuntui enemmän kuin vain pahalta. Olin ollut muutenkin aivan järkyttävästi vaivaksi ja minun lisäksi tummatukka sai oman rinkkansa kannettavaksi. Puristin huomaamattani tiukemmin toisen hartioita soimatessani pienessä päässäni itseäni ja käytöstäni. Jouduin jopa nieleskelemään kurkussani olevan anteeksipyynnön takaisin vatsalaukkuuni. Kai se oli ylpeyteni, joka solmi kieleni.
Jätkän kysyessä suuntaa ja kääntäessään päätänsä puoleeni laskin oikean käsivarteni leveälle olalle aivan korvan viereen. Osoitin suoraan eteenpäin ja laskin jopa omaa katsettani toisen tasolle tarkistaakseni osoittaneeni oikeaan suuntaan.
'' Mä kävelin ihan suoraan vaan siitä tieltä ja sitte törmäsin tähä paikkaa. Emmä tehny oikeastaa käännöksiä ollenkaa vaa pidin suunnan samana. '', sanahdin miettivänä ja tarrasin jälleen molemmin käsin Adamiin.
Ilma oli selkeästi parantunut ja sade oli loppunut. Kasveista näki kuitenkin, että vielä pari tuntia sitten oli ropissut ihan kunnolla. Lehdet tiputtelivat pisaroita maahan tehden maastosta mutaista. Tämän tarvonnan jälkeen miehen kengät olisivat varmasti äärettömän likaiset. Tein kuitenkin oman päätökseni ja vannoin itselleni, että se olisin minä joka ne puhdistaisin.

Nimi: Mursunviiksi

20.07.2017 01:05
ALFONSO CAPITANI ♰ COLORADO

Hymähdin Asrielin ilmoille tuhahtamalle lausahdukselle.
“Kato peiliin,” oli oma comebackini. Asrielin yrittäessä rimpuilla irti otteestani, puristin lujempaa hänen ranteistaan. Asriel saisi tapella vapaudestaan, mikäli sitä niin paljon halusi. En ollut aivan varma siitä, miten miehelle kostaisin hänen tahdittomuutensa, mutta irti en ainakaan päästäisi ihan helpolla. Nojasin eteen, pitäen tasapainoni, jotta miehelle olisi hankalempaa päästä irti. Sanoinhan jo aikaisemmin, ettei minulla ollut aikomustakaan päästää Asrielia maan pinnalle. Sen lupauksen aioin pitää parhaani mukaan.

Kun otteeni viimein kirposi Asrielin käsistä, kuulin sekunnin päästä rysähdyksen miehen osuessa maahan. Käännyin hätäisesti ympäri, katsoen hulluna kikattavaa Asrielia huolestuneena. Olihan vyötäröni korkeudelta aikalainen matka alas. Sama jos tippuisi tuolilta maahan, ja tuolilta tippumisessakin saattoi välillä käydä pahasti. Ennen kuin ehdin kuitenkaan esittämään huoliani ääneen, maassa makaava mies ehti jo tyynnytellä suojelevaista puoltani. Jos kerta Asriel sanoi olevansa kunnossa, niin hän sitten oli kunnossa. Sen kanssa ei käyty kiistelemään. Kasvoilleni ilmestyi lempeä hymy astellessani muutaman askeleen Asrielin ylle, auttaakseni hänet ylös maasta. Tarjosin sitten kättäni tueksi sanoen “Alapas sitten nousemaan.”

Nimi: septic

20.07.2017 00:51
ASRIEL ELLIOTT ❂ COLORADO

Ehdimme saavuttaa rannan, mutta päätin jatkaa leikkiä hieman rajummin.
“Ooksä joku hintti?” tuhahdin sarkastisesti Alfonson yritykselle ja työnsin kasvojani pois kiinni tuon kehosta. Kokonaan irti en päässyt, sillä mies piti käsistäni tarpeeksi tiukkaan. Tiesin, että humoristiseksi tarkoittamallani kommentilla olisi seurauksia, jotka eivät osuisi kohdalleni kovinkaan positiivisina. Siispä yritin rimpuilla irti toisen otteesta, epäonnistuen. Aloin nauramaan hysteerisesti, osittain hieman pelokkaana sillä tummatukka tiesi olevani kutitusherkkä. Kehoni oli turhan lähellä toisen omaa, mikä olisi helposti sallinut kutitushyökkäyksen. Jatkoin rimpuilua, kunnes pääsin tippumaan maahan. En osannut ottaa maata vastaan millään ruumiinosallani pehmentääkseni laskua, joten rojahdin maahan selälleni makaamaan. Nauruni yltyi, vaikka tiesin ettei Alfonsoa enää naurattanut.
“Oon kunnossa! Ei hätiä,” varmistelin yhä hieman hihittäen. Laskin itseni päätä myöten täysin rennoksi nurmikolle. Päässäni pyöri vain iloisia ajatuksia tuijottaessani hymyileväistä, vaikka hieman huolestuneen näköistä tummahiuksista miestä.

Nimi: Mursunviiksi

19.07.2017 02:10
ALFONSO CAPITANI ♰ COLORADO

En ollut enää monenkaan metrin päässä rannasta, kun kylmyys nappasi kiinni kehostani ja vauhtini hidastui hidastumistaan. Ei kulunut sekuntiakaan kun tunsin Asrielin kylmän kehon iskeytyvän selkääni, hänen märät jalkansa kietoutuen ympärilleni. Sisuksistani pääsi ilmoille älähdys Asrielin kehon painautuessa omaani vasten, tuoden kostean kylmyyden koko selkääni. Otin muutaman askeleen korjatakseni tasapainoani, ja onneksi löysin pian oikean asennon jolloin aloin kiemurtelemaan Asrielin otteessa. Hän ei kuitenkaan luovuttanut, joten minulla ei ollut montaakaan vaihtoehtoa tilannetta koskien. Jouduin antautumaan miehen tahtoon ja yritin parhaani mukaan rentoutua Asrielin otteeseen. Hänen asetuttua aloilleen, miehen keho alkoi jopa tuntumaan hieman lämpimältä. Otin kiinni Asrielin yhä jääkylmistä käsistä ja nojasin poskeni toiseen olkani yli roikutettuun käsivarteen.
“Mä taidan oikeastaan pitää tästä. Entä jos en päästäkään sua koskaan alas?” kysyin mieheltä viattomana, ottaen jo askelia kohti rantaa. Totta puhuen en halunnut päästää miestä otteestani, mutta ilta oli todella viileä, joten emme olisi muutenkaan voineet heilua puolialasti luonnon keskellä. Jotain oli pakko pukea päälle ennen kuin kylmyys pääsisi tekemään muita tuhojaan kuin tuottamaan epämukavuutta.

Nimi: septic

19.07.2017 01:42
ASRIEL ELLIOTT ❂ COLORADO

Tuhahdin aidosti yllättyneenä Alfonson vastauksesta. Kasvoilleni hiipi sillä hetkellä varsin huvittunut ilme, ja pian olinkin jo ryntäämässä toista kohti niin äkkiä kuin veden vastukselta kykenin. Nostelin jalkojani mahdollisimman korkealle joka askeleella, jotta vastus ei ollut niin suuri. Käsilläni heiluttelin puolelta toiselle pitäen tasapainoni epätavallisesti juostessani.
"Jumalauta!" kirosin naurunpuuska katkoen tavuja siten, että sana oli tuskin järkevän kuuloinen. Huomasin Alfonson hidastaen yllättävän pian, kun itse jatkoin korkea-askelista juoksuani tuota kohti. Vain muutama sekunti ehti vierähtää, ennen kuin ponnistin ja hyppäsin roikkumaan tummatukan selkään. Jalkani kietoutuivat toisen vyötärölle, käteni pitäen tiukasti toisen hartioista kiinni.
"Onks nyt kivaa?" kysyin lätisyttäen märkiä käsiäni Alfonson hartioilla. Kauaa en jaksanut ylläpitää liikettä, joten päätinkin pian rauhoittua ja rentouttaa käteni roikkumaan toisen olkien yli, pääni nojaten miehen kaulaa vasten.

©2018 ΘVERCΛST - suntuubi.com